maanantai 13. helmikuuta 2012

On harhaanjohtavaa kutsua ketään täydelliseksi idiootiksi, koska kukaan ei ole täydellinen.

Näin eilen Liiaa vikaa kertaa, ennen ku se lähtee Balin kautta Suomeen. Vähän on jotenki outo fiilis, ku ei enää ketään, jonka kanssa on pitäny yhteyttä täällä ja kenelle on voinu ihan huolella soittaa ja valittaa ilman kielimuuria ja isoja puhelinlaskuja. Ja sitte samalla tuli fiilis, et hei mäki haluun Suomeen ja äkkiä. No oikeesti emmä ihan vielä haluu, tai haluun ja en mut kuitenki. 

Olin sielä kämpälläki, missä asuin koko ekan kuukauden Ausseissa -hakemassa vähän mausteita ja muita ruokajuttuja. Nii ja sain vihdoin joulukortin Jonnalta ja Hannulta, kiitos, vaikkaki pikkutäditettävän kuva saiki itkemään. Oli kiva nähä entisiä kämppiksiä ja tajuta, et kyl täältä kurjasta Sydneystä jotain tuttuja löytyy, jos tylsistyy omaan seuraan. Pitää käydä joskus vielä moikkaamassa niitä. 

Tulin sitte takas tänne "kotiin" Granvilleen. Mua on peloteltu tästä seudusta ihan hulluna. Täällä asuu aikalailla vaan ulkomaalaisia ihmisiä. Siis niinku ei ausseja. Eniten libanonilaisia, pakistanilaisia, muita lähi-idän maista tulevia, intialaisia ja vietnamilaisia. Toi aupairäiti ei suositellu kävelemistä täältä asemalle mistään hinnasta, ja ku tulin ekaa kertaa Granvillen asemalle, josta perhe oli luvannu mut nappasta mukaan, joku nainen tuli selittään ihan hulluna, kuin mulle on vaan tosi vaarallista olla sielä. Et se ei oo backpackereille mitenkään turvallista seutuu, varsinki jos on vähän hukassa.

Mä sitte päätin fiksuna tyttönä vaan napata junan keskustasta tänne, kattomatta netistä yhtään millä bussilla mun pitäs jatkaa matkaa junan jälkeen. Palloilin sitte hetken Granvillen asemalla tutkien bussiaikatauluja ja karttoja.. Tiesin millä bussilla mun piti mennä, en vaa tienny kumpaan suuntaan ja kuin pitkä matka. Tietenki tää bussi oli sitte joku erikoinen, mikä ei näy kartassa ollenkaan. En viittiny hypätä yhteenkään bussiin vaan päätin kävellä. Muistin alkumatkan aika hyvin. Koko seinän kokonen JESUS SAVES-maalaus kerrostalossa oli aika vahva maamerkki. Sen jälkee ei ollukaan enään mitään muistikuvaa, mistä olin aikasemmin menny asemalle bussilla. Ja koska ympärillä ei näkyny muita ku näitä libanon/pakistan/yms-miehiä, joista mua oli varotettu, nii en viittiny kysyy apuakaan.

Jatkoin matkaa ja luulin, et olin ihan oikeella tiellä. Vartin jälkeen huomasin, etten taidakaa olla. Kävelin takas ja lähin toiseen suuntaan. Pienen palloilun ja parien viheltelyjen ja tööttäysten jälkeen pääsin perille. Onneks.

On kuitenki aika mielenkiintosta, et miten Ausseissa, jossa kuitenkin suurin osa ihmisistä näyttää eurooppalaisilta (vaaleet hiukset tai varsinkaan siniset silmät ei oo mikään ennen näkömätön ihme), voi olla alueita, joissa vihellellään ja tööttäillään eurooppalaisille ihan estoitta, niinku ne ois jotain tosi uutta. Ihanku ois jossain Egyptissä. No ei ihan, mut melkeen. Meet junalla 25min nii oot keskellä Sydneyn keskustaa ja sielä on niitä "normaali"ausseja ihan yllinkyllin. Eikä ees tartte mennä keskustaan asti, riittää et menee Parramattaan 10min. Et miten tällaset alueet syntyy, mihin ei jää asumaan muita, ku ulkomaalaisia? Miten alunperin kaikki aussit on kadonnu täältä. Ku haen lapset koulusta, nään n. 5 aussilasta ja kaikki muut on jostain muualta, tai niitten vanhemmat on. No kait näitä on joka maassa. Varmaa Suomessaki, vaikka en oo huomannu.

Mut onneks tää alue ei kuitenkaa oo niin vaarallinen, mitä kuvittelin. Kyl mä ainaki uskallan kävellä tuolla ilman pelkoa. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti