Only the horses can bring us back home tonight.

Oon erittäin erittäin pahoillani, et saan vasta nyt tartuttua tuumasta toimeen ja kirjotettua tätä juttua laukkakisoista. En voi ees sanoo, et oisin ollu kiireinen koko viime viikon, ku en tosiaankaa oo ollu niin kiireinen, ettei ois ollu aikaa kirjotella. Vaikka oonki ollu kahesti kisoissa ja tullu pitkiä päiviä muutenki, nii oon vaa ollu laiska. Se siitä. 

Kuitenkin kuitenkin, nää kuvat on viikko sitte lauantaina otettuja, täältä meijän omalta radalta Rosehill Gardens Racecourselta. Olin jotenki tosi laiska, enkä jostain syystä ottanu paljo yhtään kuvia meijän omista hepoista, mut ehkä sitte ens lauantaina, jos jaksan pikasesti kävästä raveissa töitten välissä.:) 

Anyway, mulla on noihin raveihin kaks näkökulmaa. Olla strappaamassa eli kisaamassa sen hepan kanssa ja sitte olla itte sielä kisoissa kattomassa. Mun mielestä on kivempaa olla strappaamassa ku kattomassa. Ehkä siks, et sillon jännittää ihan erilailla omien heppojen puolesta ja koittaa vaan pitää parasta mahollista huolta omista hepoista, vaikka ne onki tosi ärsyttäviä välillä. Nii ja vaikka sitte välillä pettyy, ku ne ei voitakaan. Mut kyl se nyt harmittaa, jos on vaan kakkonen. Varsinki ku jotenki kummasti oon joka kerralla hoidellu niitä ennakkosuosikkiheppoja, enkä oo vieläkään saanu sitä voittajaa. Mulla on neljä kakkosta, kolme kolmosta ja liuta nelosia myös, mut ei vielä voittajaa. 

Okei, nää on ehkä vähän tylsii juttuja, mitä kirjottelen tosta hoitamispuolesta, nii jos ei kiinnosta nii skippaa parit seuraavat kappaleet. :D 

Yleensä pakkaillaan hepat traileriautoihin kolme-neljä tuntia ennen omaa kisaa, riippuu tietty kuin kauan kestää ajaa kisoihin ja kuinka monta heppaa meillä kisaa. Esim. jos menee kisoihin Randwickiin, jonne ajaa puol tuntia ja siellä on useimmiten eniten kisaheppoja meiltä, niin joutuu olla kisapaikalla usein paljo vähemmän aikaa ku esim. Newcastlessa, jonne ajaa lähes kolme tuntia ja sinne lähetetään yleensä max. 4 heppaa. Anyway ku päästään paikan päälle, hoidetaan hepat hyvännäkösiks, kiiltäviks ja muutenki söpöiks. Sen jälkeen kävellään ja kävellään, suitset päähän, lisää kävelyä, satula selkään ja vielä vähän lisää kävelyä. Sitten päästäänki jo areenalle, jossa kävellään vielä vähän lisää, kunnes jockey hyppää selkään ja se päästetään radalle. Vähänkö toi kuulostaa tylsältä kun sen tälleen kirjottaa. Huhhuh. Ihan kivaa sielä kuitenki on.:)

Del ja Lucriputous areenalla vai mikskä sitä nyt vois nimittää

Emily ja Pipette

Sashi ja Marden

Kun laukat on laukattu, hepat tulee takas areenalle, jockey ottaa satulan pois, kertoo parit sanat kisasta, miten meni ja näin, sitten hepat talutetaan takas "hoitoalueelle" (kuin noloo, ku en tiiä mitään heppasanoi suomeks nii vähä vaikee selittää näit jotai juttuja haha:D) missä ne pestään ja kävellään kuiviks. Sen jälkeen lähetään kotia tai venaillaan muita heppoja ja vaan hengaillaan. Niin, ja joko ollaan tyytyväisiä tai pettyneitä.

Voittajan on helppo hymyillä:)

Nonniin. Sitten päästäänkin asiaan. Kysymys kuuluu, et mitä laukkakisat on ihan normi-ihmisille, jotka on ehkä semisti kiinnostuneita hepoista.. Noi kisat on nimittäin paljon muutakin, kun vaan niitä heppoja. Kisoihin lähetään aina ykköset päällä, naiset pikkumekoissa ja hatuissa/hiuskoristeissa ja mitä isompi ja näyttävämpi, sen parempi. Niin ja jokasella miehellä puku päällä. Oon ollu kaks kertaa kisoissa ilman hienoa mekkoo ja korkkareita, ja oli kyllä kieltämättä hyvin alipukeutunu olo, vaikka oliki suorat housut ja trainerin valkonen kauluspaita päällä. Olin nimittäin puol tuntia aikasemmin itte ollu strappaamassa heppaa kisoihin. 

Monet ihmiset tulee kisoihin vain ja ainoastaan sen pukeutumisen ja hauskanpidon merkeissä, ehkä lyödään vetoa jonkun hepan puolesta, jolla sattuu olemaan kiva nimi tai ennakkosuosikin asema. Mut monesti kisoihin mennään vaan juomaan, olemaan näteissä vaatteissa ja hengailemaan kavereitten kanssa. Itte taas meen kisoihin kannustamaan meijän omia heppoja ja yleensä en jaksa olla kun ekat lähdöt, maksimissaan kuudenteen asti, koska sen jälkeen sielä alkaa olla vähän enemmän pienessä sievässä olevia ihmisiä. Mut joo, ehkä annan nytte näitten kuvien puhua puolestaan, enkä jatka tätä turhanpäivästä sepostusta:D 

Toi viimesen kuvan mies on yks kisojen kohokohdista. Se vaan on niin hellyyttävä ku se soittaa fanfaarin ennen jokaista lähtöä ja huudattaan yleisöä. :) 

Anyway, tää teksti saattaa olla tosi rikkonainen ja vähiten yhtenäinen ikinä, koska käytiin yhen työkaverin kans läpi kaikki meijän työpaikan uusimmat juorut samaan aikaan ku kirjottelin tätä. Joten älkää nyt ihan kauheesti suuttuko, jos tää on outo juttu. 

Tell the world, I'm coming home.

Oon tuijottanu tätä tyhjää sivuu viimeset pari päivää, enkä oo saanu mitään tekstiä aikaseks. Jotenki en oo vaan innostunu täst blogista, vaikka kerrottavaa on vaikka kuin paljon.

Nimittäin tää tyttö on nyt Sydneyssä. No joo nyt on sunnuntai ja sanoin tossa ehkä viikko sitte, et toivottavasti oon tänä viikonloppuna Sydneyssä käymässä, mut empä ookaan vaan käymässä. En oo menossa enään takas Berryyn. Vaan oon menossa kolmen viikon päästä kotiin. Nii älkää vaan väittäkö et muutan mieltäni nopeesti.. Enhän toki ;)

Alunperin menin Berryyn tekemään mun kolmen kuukauden farmin, et saan toisen vuoden workingholiday-viisumin. Oisin sen kolme kuukautta, saisin tiedot viisumihakemukseen, that's it. Sen jälkeen oisin vapaa tekemään töitä kelle haluisin, reissaamaan niin paljon kun vaan lompakko antaa myöten. Älkää ymmärtäkö väärin, ettenkö ois tykänny mun työstä Berryssä. Tykkäsin ihan sikana! Vaikka välillä olikin vapaa-ajalla tosi tylsää ja välillä oli tosi pitkiä päiviä, niin suurimmilta osin tykkäsin mun työstä ihan kybällä. Mut silti mulla oli päämäärä, mihin haluun, nimittäin takasin Sydneyyn tekemään töitä talleilla, vaikka koko ens vuodeks jos vaan tekee mieli.

No eipä käyny ihan niin. 

Mietin jo alunperin, et mitä oon tehny, et saan yhen tekstarin lähetettyäni mulle farmipaikan kymmenessä minuutissa. Ei mulla vaan voi olla niin hyvä tuuri. Ei ikinä. Varsinki ku saisin vielä tehä töitä heppojen kans. Kaks vai kolme ekaa viikkoa oliki sitä hyvää fiilistä, ku luuli, et kaikki oli kunnossa. Sitten yks kaunis päivä tein huvikseen sitä toisen vuoden viisumi hakemusta. Ja jostain syystä laitoin pomon antaman osotteen GoogleMaps:iin ja huomasin, et eihän se osote johdakaan sinne, minne sen pitäis. Ei se kaukana ollu, ehkä kahen kilsan päässä, mut kuitenki väärässä paikkaa. Kävin vähän hengailemas Australian immigrationin sivuilla tsekkailemassa sitä postinumerolistaa, mitkä kuuluu niihin postinumeroihin, missä farmin voi tehdä. Se osote, mikä mulle oli annettu, kuulu siihen listaan, mut se osote, missä oikeesti olin, ei kuulunu siihen listaan. Hups, mulle oli unohettu kertoo tämmönen ihan pikkunen yksityiskohta. Selvispähän ainaki, miks mua oli kehotettu olemaan keskustelematta mun viisumista muitten työkavereitten kanssa.

Olin ihan älyttömän vihanen mun pomolle ja käytiinki siitä sitte keskustelu. Mut koska mun enkku ei oo ihan sitä luokkaa, et pystyisin tappelemaan tollasissa jutuissa vastaan ja saamaan mun näkemyksen esiin, se koko keskustelu meni ihan reisille. Tää vaa ilmotti, et mut annoin sulle sen osotteen, mitä voit käyttää sun viisumihakemukseen yms. shittiä. 

Sysäsin koko asian pois mielestä pariks viikoks ja hautasin haaveet joulu&uusvuos -visiitistä Suomeen. Nimittäin jos feikkaisin mun viisumin, niin siinä sitte joko ollaan Ausseissa tai sitten ei olla. Visiittejä ei paljo tehä, nimittäin sillon on aina pelkona se, että takas Ausseihin tultaessa toisen vuoden workingholidaylla viisumin tiedot tsekataan paljon tarkemmin ja jos siitä feikistä jää kiinni, niin eipä oo maahan tulemista.

Välillä olin sitä mieltä, et feikkaan sen viisumin ja taas välillä sitä mieltä, et meen kotiin, koska se on väärin feikata. Kyselin vähän jokaisen mielipidettä ja sain mielipiteitä jäämisen puolesta ja vastaan. Mut kertaakaan kun päätin jäädä, ei päätös tuntunu oikeelta. Olin viimeset pari viikkoa ihan mielettömän turhautunut ton jutun takia, koska tiesin, et kohta pitäs tehä se viisumihakemus, jos meinaan sen tehä. Viime keskiviikkona istuttiin lounastauolla D:n kans pubissa syömässä ranskiksia. Ja sain jostain ajatuksen, et oikeesti mä meen vaan kotiin. Et lähen huomenna takas Sydneyyn, oon siellä töissä kolme viikkoo ja sitte meen kotia. Ja kun kerran sanoin sen ihan tosissaan ääneen, niin siitä tuli mielettömän hyvä fiilis. :) 

Samana päivänä pakkasin laukut ja soitin Sydneyyn kaverille, et onks mulla yöpaikka sielä. Seuraavana aamuna ku oltiin alottelemassa töitä, sanoin esimiehelle, et mä muuten lähen tänään. Eipä se ollu mitenkään kauheen mielissään, mut ei se voinu vastaankaan laittaa. Ilmotin sille, et jos pomo ei tunne tarpeelliseks kertoo mulle noista viisumikiemuroista, niin en mäkään tunne tarpeelliseks kertoo viikkoja etukäteen, et millon oon lähössä. 

Tulin siis torstaina tänne Sydneyyn, tietämättä onks mulla töitä vai ei. Siitä kuitenkaan hirveesti välittämättä, nimittäin viimeks ku kävin täällä, mulle luvattiin töitä aina ku tarviin. Ja vaikken ihan 100% luottanu sen varaan, nii kuitenki aika paljon. Ja sainhan mä töitä. Oisin saanu alottaa vaikka jo torstaina. Päätin kuitenki pitää vapaa vkl ja alotan siis huomenna.

Viihdyn täällä ja toisaalta oon tosi tyytyväinen, et päätin tulla tänne, mut toisaalta oon vähän surullinen, et se on vaan se kolme viikkoo, mitä voin olla täällä. Eilen kävin kisoissa vähän kuvailemassa yleistä tunnelmaa ja mekkoja ja sen sellasta, ja siitä siis postaus tulossa kohta puoliin. Niin ja perjantaina kävin ostamassa yhet ehottomat rakkauskengät! Voisin kuvailla niitäki tässä joku päivä. :) Mun tekis mieli mennä shoppaileen vähän lisää tänään, mut koska en tosiaankaan tiiä, miten saan kaikki kamat mahtumaan rinkkaan niin, et paino pysyy viel kohtuullisissa rajoissa, niin ehkä taidan jättää ton shoppailun vähän vähemmälle. Onneks ei tartte kärvistellä ku 20 päivää. Voin sitte shoppailla Suomessa enemmän ku tarpeeks kunhan sinne asti pääsen. 

Anyway, I'm coming home!

Tää nyt on tällanen tylsä romaanipostaus ilman kuvia, mut koittakaa kestää mua, välillä näin vaan käy:D

Ps. Tiistaina on Melbourne Cup, Go Kelinni!!!

Pps. Toivottavasti mun lempparipoju kisailee myös tiistaina meijän omalla radalla Rosehill'ssa. Niin ja tää tyttö pääsis strappaileen sitä. Ois silleen semi hyvä fiilis:))

If I could turn the page in time then I'd rearrange just a day or two.

Kävin tänään nauttimassa teetä ja suklaakakkua Berryn yhessä ehkä söpöimmistä pikku putiikeista, nimittäin Tea Shopissa. Oikeesti vähän outoo mennä teelle yksin, kun yleensä tottunu menemään joko isolla porukalla tai ihan kahestaan jonku kans, mut en oo ikinä aikasemmin menny yksin. 

Anyway, toi paikka on vaan niin söpö, et en voinu vastustaa kiusausta ja istua hetkeks lukemaan sisustuslehtiä ja juomaan teetä. Miks muuten aina otan samaa teetä, kahvia, kakkua, mäkkiaterian, sub-patongin, karkkipussin, omenalajikkeen, mitä vaan minkä on kerran havainnu hyväks, enkä ikinä kokeile mitään uutta? Kuitenki, join Marocco Mint -teetä taas kerran ja se on vaan niin hyvää. Mut suklaakakku taas ei ollu mistään kotosin. No okei, oli se ihan hyvää, mut ei voi sanoo, et se ois ollu suussa sulavaa, niinku suklaakakun kuuluis olla. 

Teehetken jälkeen eli ku toi koko pannullinen oli tuhottu jäin katteleen kaikkee söpöjä juttuja sinne taas kerran. Mun mielestä noi hellokitty-teekupit on ihan älyttömän söpöt. Enkä oikeesti ois voinu koskaan kuvitella, et sanon jostain hellokitty-jutuista, et ne on söpöjä, nimittäin yleensä ne on ihan niin erijuttuja mitä itte voisin koskaan hankkia. Mut noi on tosi söpöt. Tossa alla, tiäks niinku. 

Nii ja kaikki muuki on vaan tosi söpöö. Ois tehny mieli ostaa iskälle Keep Calm And Carry On -emalimuki, koska mulle on jääny semmonen mielikuva, et pienenä ku mentiin mummulan mökille, iskän piti saada aina se yks ja ainoo emalimuki kahvikupiks. Oonks ihan väärässä? 

Kaiken ton Tea Shop -söpöilyn jälkeen menin taas kiertää niitä ihania sisustuskauppoja, jotka mun tekis mieli ostaa tyhjäks joka kerta. Miks en oo koskaan Suomessa törmänny tollasiin paikkoihin? Oon varmaan pyöriny ihan väärissä paikoissa.. Niin tai sitte mun lompakkoo on vaan haluttu säästää, etten ostais mitään turhuuksia ennen ku mulla on ees mitään paikkaa mitä sisustaa. Kuitenki noi kaikki on vaan niin söpöjä, että.

 

Ainiin, mun piti kysyy viel yks juttu. Et oonko ihan kakkatyöntekijä, ku jos pomo kysyy, et miten tää päivä meni töissä A:n kanssa (joka ei oo tehny vkl ikuisuuksiin ja normipäivinä vaan ratsastaa, eli ei oo tehny/jakanu ruokia hullun pitkään aikaan), niin sanoin, et ihan okei. Vaikka oikeesti se unohteli vähän sitä sun tätä. Niin ja en sitte kehannu/jaksanu/viittiny/uskaltanu sanoo A:lle niistä mogista, vaan korjasin ne vaan sen perässä. Tai sellaset, mitkä piti korjata. Ehkä mun pitää vähän kerätä rohkeutta, et voin naputtaa ihmisille, ku ne ei tee töitä kunnolla. Oon vaan aika huono siinä, mielummin teen itte. 

Niin ja muuten onks jotain aiheita mistä joku haluis mun kirjottavan? Vai onks tää tällanen yleinen lätinä ihan okei?

She'd say, "Oh, I know the sun must set to rise".

Mulla on ihan kauhee reissukuume ollu viimesen viikon, et tekis mieli lopettaa työt samantien ja reissata vaan ympäri ämpäri. Samalla mietityttää, et sitten kun lähen reissaanmaan, niin onko se sitä, mitä on odottanu? Ja et oonko tosiaan reissaamassa yksin vai löydänkö jonkun ihanan ihmisen, jonka kanssa jakaa ne kokemukset. Ja pääsenkö reissaamaan ylipäätään ollenkaan. Kyllä mun on vaan pakko päästä, jollakin keinolla jossain vaiheessa. 

Mut joo, samaan aikaan kun haluun reissuun niin haluun myös takas Sydneyyn enemmän ku mitään. Mulla on ihan sairas ikävä sinne tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Että kun en osaa enää päättää, haluunko samantien reissuun, kun täältä landelta pääsen vai meenkö vaan takas Sydneyyn keräämään vielä vähän lisää rahaa tilille ennen reissaamista. Ehkä mä vaan haluun pois täältä landelta, sama se minne. 

Jospa mä saisin mun toiveeni toteutetuks just niin kun mä itte haluisin, niin mulla ois maailman parasta reissuseuraa parin kuukauden päästä!

Ja ehkä saankin, nimittäin, löysin tänään elämäni ensimmäisen NELIAPILAN! Vaikkei tässä päivässä muuten mitään hyvää ollutkaan. Meinasin jo kirjotella, et tänään on ollu ihan ylihuono päivä, et oon vaan kiukutellu ku pikkukakara, mut eihän se ollukaan niin huono, miltä loppupäivä näytti. 

Haettiin K:n kans heppoja, kolmesta tarvittiin kaks, ja tällä kolmannella oli sitten ruokahetki kesken (oikeestaan niil kaikilla oli, mut ihan sama) ja sillä oli jääny yks apila roikkumaan suupieleen. Nappasin sen pois, kun kävelin ohi, ja se oli neliapila. Taisin olla yhtä hymyä seuraavan tunnin, kunnes unohin sen ja muistin vasta nyt uuestaan. Oi hirmunen ku se on söpö! 

Loppupäivän olinki sitte vähän hermona. Tiiättekö sen, ku joku toinen on hermona ja sitten hermostuu siihen, että se on kärttyinen ja loppujen lopuksi alkaa ärsyttää se, että alkoi ärsyttämään, kun jotain toista ärsytti joku sellanen asia, mikä ei edes liittynyt muhun millään tavalla ja siksi se oli niin ärsyyntynyt kaikkia kohtaan. Niin, juuri näin. Ei varmaan saa mitään selvää tostakaan. Mut kitisin ja mökötin sitte koko iltapäivän ku pikkukakara ja meni niin pahasti itteeni hermot, et ku tyyppi tulee kysyy, et mikä on, nii ei oo mikään. Ja varsinki jos se kysyy, et johtuks se siitä, nii ei varmaan johtunu, vaikka oikeestihan se koko ärsytystila oli sen syytä. Mitäs kehtaski olla itte ensin kärttysällä päällä. 

No oikeesti ei ollu sen vika, en vaan kehannu myöntää, mistä olin hermona, eikä mun enkun taidot ois varmaan riittänykään selittämään sitä. Hyvä jos kukaan tajuu mitään edes tosta suomitekstistä. 

'

Anyway, mun pitäis olla jo nukkumassa. Huomenna skarppina töihin ja opastamaan yhtä toista tyyppiä tekemään työt oikein. Älkää kukaan vaan kehatko muistuttaa mua, et kuin huono oon opastamaan sellasii tyyppejä, jotka kyllä tietää, miten ne työt pitäis tehä, mut silti vähän lusmuileen. Ja jotka on ollu näissä töissä paljon kauemmin ku minä. Et saas nähä millanen päivä huomisesta tulee. Toivottavasti kaikki menee hyvin, eikä kukaan hyppele mun jo valmiiks kipeiden varpaiden päälle. 

Ainiin, mun pikkuvarvas tunnustaa tänään liilan ja pinkin sekotusvärejä ja on edelleen sellanen tuplakokonen. Kun se himskatin heppa hyppeli eilen siinä päällä. Sattui niin paljon että huh huh. En kuitenkaan tirauttanu kyyneltäkään, niinku vaikka sillon, kun otin potkun vastaan peukalolla. Ei oo muuten vieläkään parantunu toi peukalo ja tosta jutusta on joku kaheksan viikkoo mun laskujen mukaan. HUHHUH sanon minä. Sais pikku hiljaa alkaan oleen normaali. Mut niin tosta varpaasta, et ku eilen en saanu kunnolla kenkiä jalkaan ja käveleminen sattu siihen varpaaseen, nii eipä sattunu enään tänään. Varpaaseen. Sattu vaan niin hulluna pohkeeseen, et ihan ku se ois krampannu joku biljoona kertaa viime yönä. Miten ihmeessä oon oikeen linkkaillu ton jalan kaa niin et pohje on jumissa? Ei tää polla oikeen pääse perille.

Mä en nyt tiiä, mikä tän koko tekstin pohjimmainen tarkotus oli, ehkä nää kuvat (jotka on muuten weheartit.com:sta) koska mulla on niin hirvee hinku päästä itte ottamaan tollasia kuvia. Vaan katotaan, niin sitä päivää saa odottaa enemmän ku kuuta taivaalta, mut mitäs tässä ei odottelis, kyllä se kuu vielä joku päivä tipahtaa:) 

Joten tää likka painelee nyt pehkuihin, et on sit huomenna skarppina. Vois vaikka pestä lenkkarit ja liimailla ne pikaliimalla, et ne kestäis viel pari viikkoa. Jos ei kestä, niin meen Kmartiin ostaan uudet lenkkarit ens vkl. Sillon suuntaan taas Sydneyyn, ainakin toivottavasti:)